”Kertsin pitää alkaa minuutin sisällä biisin alusta ja sen matalimman kohdan tulisi olla korkeammalla kuin a-osien korkein kohta.”
Tässä väittämässä kyse on vähän samanlaisesta asiasta kuin, jos äidinkielenopettaja sanoisi ettei ”ja” -sanan eteen milloinkaan laiteta pilkkua. Todellisuudessa nimittäin on tilanteita, jolloin se ehdottomasti siihen kuuluisi (vaikka useimmiten niin ei olekaan).
Ajatus siitä että kertsin pitäisi tulla minuutin sisällä biisin alusta, pohjaa olettamukseen että kappale on peruskaavan mukaan rakennettu, sekä siihen harhaluuloon että kuuntelija sulkee radion jos biisi ei minuutin sisällä ala potkia. Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu vaikka levy-yhtiöissä sedät saattavatkin niin tehdä :)
Kun biisi noudattaa perinteistä a-c-a-c-b-c rakennetta, on tässä vanhassa nyrkkisäännössä järkeä. Se että sääntö koskee kertsiä johtuu kuitenkin, siitä että kertsi tulee perinteisesti a-osan jälkeen. Kuitenkin nousu lisäisi biisiin mielenkiintoa ja herättäisi kuulijan, vaikka kyse olisikin jostain muusta osiosta. Toisinsanoen; jos vaikka biisin rakenne on a-b-c-a-c-b niin tuo ensimmäinen b-osa varmasti toimii yhtä hyvin herättäjänä kuin kertosäkeistö normaalikuviossa.
Eri tavalla rakennetussa biisissä voidaan kertsistä tehdä vaikkapa alaspäin menevä tai muuten ”sääntöjen” vastainen ja homma toimii ihan yhtälailla. Tässäkin asiassa. Kyse on vain lähestymistavasta. Vastakkainen näkökulma ja tapa tehdä asioita, mahdollistaa vastakkaisten rakenteellisten ratkaisujen onnistuneen toteutuksen.
Tavallinen tallaaja kuuntelee radiota useimmin työpaikalla, jossa radio on osa muuta taustahälyä. Radio on koko päivän samalla kanavalla, ja jos kanavaa vaihdetaan, se on harvoin kovinkaan spontaani päätös, vaan siitä kinataan ensin jonkun työkaverin kanssa. Kotioloissakin ihmiset ovat erittäin kanavauskollisia ja kuuntelevat samaa kanavaa yksittäisistä inhotusbiiseistä huolimatta, kunnes kyllästyvät soittolistaan.
Näin ollen se että minuutin sisällä pitäisi olla ensimmäinen ”herätys” on pitkälle makuasia ja historiassa on useita esimerkkejä kappaleista joissa ”se juttu” –onkin vasta kappaleen loppupäässä, esim. lähes kaikissa a-a-b-a kappaleissa se on kultaisen leikkauksen kohdalla, eikä varsinaista kertosäettä välttämälttä ole lainkaan.
Monet rokkibiisit alkavat räväkällä kitarariffillä, joka herättää huomion jo biisin alkaessa, jolloin huomio on taattu alusta loppuun asti, jos biisi vain pitää otteessaan. Todennäköisimmin, jos biisi on lyhyt, tai tarina muuten vetää hyvin, niin varsinaisen koukun voi jättää sokeriksi pohjalle. Näin biisistä jää kuulijalle päällimmäiseksi mieleen hyvä aloitus ja erinomainen lopetus, mitkä oikeastaan ovatkin ne asiat jotka saavat biisin kokonaisuudessaan vaikuttamaan hyvältä!
Ei siis riitä että tietää perussäännöt! Niiden soveltamiseksi on tiedettävä myös se, mihin lainalaisuuksiin ne perustuvat. Biisin tekijän pitäisi siis aina kysyä; ”miksi”. Miksi tässä ei voi olla tätä sooloa? Miksi tässä pitäisi olla soolo. Miksi b-osassa on päähenkilön henkisen kasvun paikka. Miksei biisi voi alkaa sillä? Tukeeko tämä dramaturginen rakenne parhaiten sitä mitä haluan tekstillä sanoa? Usein kyseenalaistamalla voi löytää hyvinkin tuoreita ilmaisutapoja ja jopa luoda jotain uutta.
Onko niin, että biisi on automaattisesti hyvä jos tuota yllä olevaa sääntöä noudatetaan?
–ei ole. Se kuten mikä tahansa muukin ohje on hyvä tietää, mutta missään nimessä sen ei saisi antaa kahlita luovuutta. ”Hyväksyttäviäkin” poikkeustapauksia, perusteeksi tuon säännön rikkomiseen, on niin paljon että siihen ei tule tuijottaa yksisilmäisesti.
Biisin ”herättäjänä” voi olla vaikka soolo, joku spiikki (esim.”do you whanna see my dick”), tai vaikka äänitehoste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti