Tapasin Pyhimyksen Turun Klubin hautajais- ja inkarnaatiotapahtumassa 20.11.2015 ja jututin häntä uran rakentamisesta. (Artikkelia on päivitetty laajalla jälkikirjoituksella lokakuussa 2026.)
Huomautus lukijalle (10/2026): Alla oleva haastattelumuistiinpano on julkaistu alun perin helmikuussa 2016, jolloin tarkastelin Pyhimyksen (Mikko Kuoppala) urakehitystä puhtaasti ammatillisena esimerkkinä siitä, miten indie-pohjalta ponnistava sanoittaja ja musiikkialan monitoimimies voi rakentaa toimeentulonsa. Olen siivonnut alkuperäisestä tekstistä pois silloisen ilmaisuni ”hengenheimolaisuudesta” ja kirjoittanut artikkelin loppuun laajan vuoden 2026 jälkikirjoituksen, jossa perkaan kriittisesti miehen ympärillä velloneita kohuja, musiikkialan valtarakenteita, Salla-Marja Hätisen sopimusriitaa sekä viimeisimpiä paljastuksia.
Olin sanelukoneen kanssa mestoilla Turun Klubilla marraskuussa 2015 ja jututin Pyhimystä bäkkärillä jokusen tovin. Koska elektroniikka silloin tällöin pettää ja tässäkin tapauksessa äänitallenne ehti kadota taivaantuuliin ennen translitterointia, ei tässä postauksessa harrasteta suoria lainauksia. Dough!
Syy siihen, miksi halusin vuonna 2015 haastatella juuri Pyhimystä, liittyi hänen blogikirjoituksiinsa musiikkialan ansaintalogiikasta. Erityisesti hänen elokuussa 2012 julkaisemansa kirjoitus ”Kuinka elättää itsensä musiikilla ilman yhtään hittiä” oli varsin asiallista luettavaa jokaiselle, joka mietti toimeentulokuvioita musa-alalla indie- tai DIY-pohjalta.
Tuolloin kyseessä oli paitsi rap-artisti, myös genrerajojen yli breikkaava sanoittaja ja monenlaisissa musiikin infrastruktuuriasioissa kunnostautunut alan monitoimimies. Koska oma tekemiseni painottui noista kolmesta kahteen jälkimmäiseen, tarkastelin hänen silloista urapolkuaan ammatillisena benchmarkkauksena (=esikuva-analyysinä): vain muutamaa vuotta tuon blogipostauksen jälkeen hänen co-writing-kataloginsa oli kasvanut huomattavasti.
Klubin bäkkärillä Pyhimys avasi hieman sitä, kuinka tuohon pisteeseen oli päästy. Hänen mukaansa homma oli edennyt ”kehä kerrallaan”:
Kehä 1 (Harrasteluvaihe 2000–2007)
Aluksi oli lapsuudessa ja teini-iässä koulun bändikuvioita, mutta kun mies ei oikein oppinut soittamaan mitään instrumenttia ja laulamisenkin kanssa oli vähän niin ja näin, tilalle tuli kirjoittaminen ja räppikuviot.
Pyhimys teki Heikki Kuulan kanssa vielä 2000-luvun alussa räppiä englanniksi, koska siihen aikaan suomenkieliseen räppiin ei vielä oikein uskottu ja ”suomi kuulosti paskalta”. Muiden näyttäessä tietä ja osoittaessa, että suomenkielinenkin räppi voi olla vakavasti otettavaa, kieli vaihtui lopulta suomeksi, mikä oli ilmaisun kannalta ratkaiseva käänne.
Vuosina 2000–2003 tekeminen oli vielä harrastelua, mutta alkoi hiljalleen muuttua ammattimaisemmaksi. Hommia tehtiin pitkään omakustannemeiningillä, kunnes vuonna 2006 julkaisut siirtyivät Monsp Recordsin kautta ja toiminta laajeni pykälän verran.
Kehä 2 (Ammattilaisvaihe 2007–2012)
Ensimmäinen kokopitkä albumi julkaistiin Monsp Recordsin kautta 2007. Myös Teflon Brothers julkaisi ensimmäisen levynsä Monspin kautta vuonna 2009. Tekeminen alkoi olla jo varsin ammattimaista ja monipuolista.
Artistiuran ohella Pyhimys toimi yrittäjänä ja toimitusjohtajana omassa yhtiössään Yellowmic Recordsissa sekä Ramin välityksessä, joka hoiti keikat, ja jonka alaisuudessa toimi oheistuotteita ja bändipaitoja myyvä Katin tavara. Tässä vaiheessa kokonaisuus oli jo sellaisella tasolla, että sillä eli.
Kehä 3 (Eskaloitumisvaihe 2012–)
Vuonna 2012 Teflonit siirtyivät Universal Musicin alaiselle Johanna Kustannukselle. Syntyi uusia kontakteja ja yhteistyökuvioita erityisesti co-writing-puolella, kun iso yhtiö avasi uusia ovia.
Pyhimys tutustui muun muassa Kasmiriin ja päätyi tekemään biisejä yhdessä esimerkiksi Hank Solon kanssa. Hän oli sanoittajana mukana esimerkiksi Diandran Paha poika-, Arttu Wiskarin Kun me diskossa suudeltiin-, Mikael Gabrielin Älä herätä mua unesta-, Robinin Yö kuuluu meille- ja Kasmirin Vadelmavene-kappaleissa.
Osassa projekteista rooli oli enemmänkin tekstituottaja kuin sanoittaja, jolloin tarkoituksena oli auttaa artistia kirjoittamaan parempaa tekstiä sen sijaan, että tekisi kaiken tämän puolesta. Vuonna 2013 Pyhimyksestä tuli myös Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkö.
Kun kysyin tuolloin vuonna 2015, oliko vielä jokin asia, jonka hän haluaisi tilanteessaan muuttaa, vastaus oli, että olisi kiva voida tehdä enemmän ihan vain tekstiä ja musaa sen sijaan, että tekee jatkuvasti kaikkea muutakin. Oheisyhtiöt teettivät työtä, ja kun homma oli lähtenyt liikkeelle kavereiden kanssa, kavereita ei myöskään halunnut ”jättää kuseen”.
Lopetin alkuperäisen vuoden 2016 tekstini sanoihin: ”On mielenkiintoista nähdä, millaisiin mittasuhteisiin Pyhimyksen tekeminen vielä kasvaa.”
Jälkikirjoitus 10 vuotta myöhemmin (10/2026): Kun kulissit ja roolihahmot murenevat
Nuo kymmenen vuoden takaiset loppusanani näyttäytyvät nyt syksyllä 2026 varsin synkässä ja ristiriitaisessa valossa. Vuonna 2016 katsoin Pyhimystä puhtaasti liiketoimintamallien ja lauluntekijän ammattitaidon läpi. Viime vuosien – ja erityisesti vuoden 2026 – tapahtumat pakottavat kuitenkin tarkastelemaan tuota ”eskaloitumisvaihetta” ja sen varjopuolia huomattavasti kriittisemmin.
1. Lika-Aki, ”raiskausmetsä” ja ironian suojakilpi
Pyhimys on ollut koko uransa ajan monella tapaa ristiriitainen hahmo, joka on rakentanut ympärilleen älykkään meta-ironian muurin. Hänen katalogistaan löytyy Lika-Akin kaltaisia alter egoja ja hahmoja, joiden nimiin on kirjoitettu moraalisesti varsin kyseenalaista tekstiä. Vastaavasti v!@%#mikko-kappaleessaan hän nimitti musiikkiteollisuutta suoraan ”raiskausmetsäksi”.
Pitkään yleisö on tulkinnut nämä provokaatiot vain teräväksi yhteiskuntakritiikiksi ja taiteelliseksi roolileikiksi. Nyt, kun hän on Suomen Kuvalehdessä myöntänyt vuosikausia jatkuneen epäasiallisen viestittelyn alaikäisen tytön kanssa, ja kun viestittelyn kohteen, eli Saana Airtolan ulostuloissa on tuotu esiin, että vastaavia alaikäisiä ”juttukavereita” olisi ollut lukuisia muitakin, tuo taiteellinen suojakilpi murenee. Kun tähän lisätään vuoden 2026 rikossyytteet rattijuopumuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta, herää väistämättä kysymys: kuinka paljon noissa synkissä lyriikoissa ja roolihahmoissa oli lopulta fiktiota, ja kuinka paljon suoraa kuvausta omista, ehkä salatuista ajattelutavoista?
Pyhimys on pyrkinyt omissa lausunnoissaan esittämään tapahtumien kulusta narratiivia, jonka mukaan hän olisi ikään kuin ajautunut epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän Airtolan kanssa käytyjen keskustelujen myötä jonkinlaiseen psykologiseen kaninkoloon, josta ei ole päässyt ulos. Jethro Rostedtille antamassaan haastattelussa hän kertoo viestien kääntyneen seksuaalisiksi vasta Airtolan tultua aikuisikään ja että Airtola olisi ollut henkisesti epävakaa tavalla, joka on herättänyt auttamishalun. Myöhemmin tyttö oli hänen mukaansa mm. myynyt itseään ja antautunut tarkoituksella muiden hyväksikäytettäväksi, ja sitten syyllistänyt tästä Pyhimystä.
Luultavasti, jos Pyhimyksen maine olisi muilta osin puhtoinen eikä Airtola olisi tuonut esiin muidenkin ”salaisten ystävien” olemassaoloa, suuri yleisö ja yhteistyökumppanit pitäisivät tapausta asiana, jonka voi ohittaa, ja uskoisivat enemmän Pyhimyksen kuin Airtolan narratiiviin. Kun mistään rikoksesta ei ole edes syytetty, olisi outoa canceloida artisti kokonaan, kun samaan aikaan seksuaalirikoksista tuomittujen Roope Salmisen, Lauri Tähkän, MEGA-Ertsin ja Jari Sillanpään musiikki soi edelleen radiokanavilla.
Pyhimyksen kohdalla asiaan tuntuvatkin vaikuttavan myös muut hänen liepeillään velloneet kohut, joiden vuoksi moni pitää hänen esittämäänsä kehystystä epäuskottavana.
2. Kavereistaan ihminen tunnetaan? Haippirinki ja sisäpiirien kulttuuri
Jo vuoden 2016 tekstissäni nostin esiin Pyhimyksen tiiviin yhteistyön Kasmirin ja tuottaja Hank Solon kanssa. Näiden kolmen kokoonpanolla oli tehty mm. jättihitti ”Vadelmavene”. Kohtalon ivaa on, että vain kuukausi alkuperäisen postaukseni julkaisun jälkeen, maaliskuussa 2016, suomalainen viihdekenttä räjähti juontaja-muusikko Axl Smithin salakuvausskandaaliin.
Tapauksen oikeudenkäynnissä keväällä 2017 nousi esiin Smithin perustama Haippirinki-niminen WhatsApp-ryhmä, johon kuuluivat muun muassa juuri Kasmir ja Hank Solo. Pyhimys itse ei WhatsApp-ryhmään kuulunut, mutta tuli silti vedetyksi mukaan joissakin lehtijutuissa. Julkisen sanan neuvosto (JSN) antoi myöhemmin useille medioille langettavat päätökset myös siitä, että ryhmää oli virheellisesti väitetty pelkäksi seksivideoringiksi, vaikka Smith oli todisteiden valossa jakanut kiertue- ja kaveriryhmään ”vain” yhden salakuvatun kuvan sekä yhden Levillä salaa kuvaamansa videon, jossa Kasmir oli itsekin tietämättään kuvattuna naisen kanssa. Tuomiokirjelmästä paljastunut ryhmän kielenkäyttö (”bongokausi korkattu”, ”onks vinkkejä tohon salakuvaamiseen?”) loi aika ikävän mielikuvan takahuoneiden poikakerhokulttuurista.
Axl Smithin toimintatavassa on yhtymäkohtia myös siihen, mistä Pyhimystä on nyt kritisoitu: Smith hyödynsi asemaansa nuorten idolina, Unicefin hyvän tahdon lähettiläänä ja 13–18-vuotiaita nuoria mentoroineen yhdistyksen keulakuvana lähestyäkseen Instagramissa muun muassa lukiolaistyttöä.
Kun katsoo, miten saman musiikkialan sisäpiirin ympärillä on eri aikoina noussut esiin samankaltaisia valta-aseman väärinkäytöksiä ja rajojen hämärtymisiä, joista kukin vuorollaan irtisanoutuu, sitä välillä miettii, kuinka syvälle viihdeteollisuuden rakenteisiin tällainen hiljaisen hyväksynnän ja sormien läpi katsomisen kulttuuri oikeasti ulottuu?
3. Tapaus Salla-Marja Hätinen: Levy-yhtiöpomon valikoiva muistinmenetys
Sama kaava – jossa valta-asemasta nautitaan kyllä täysin siemauksin, mutta ongelmien ilmetessä vetäydytään täydellisen tietämättömyyden taakse – näkyi kirkkaasti myös vuonna 2020, kun YleX uutisoi laulaja Salla-Marja Hätisen ja Pyhimyksen Valo pimeän -hittibiisin taustoista.
Pyhimys oli pyytänyt häntä ihaillutta, huomattavasti heikommassa neuvotteluasemassa ollutta Hätistä laulamaan kappaleensa kertosäkeen. Kappale päätyi lopulta ilman Hätisen lupaa ja tietoa Elisan valtakunnalliseen mainoskampanjaan. Vaikka biisi alkoi ja päättyi Hätisen lauluun, hänen nimeään ei mainittu missään, minkä lisäksi Universal ja Sony olivat tehneet sopimuksen Hätisen selän takana ilman valtuuksia.
Kun Hätinen sai Muusikkojen liiton juristin puolustamaan moraalisia ja taloudellisia oikeuksiaan, Pyhimyksen reaktio oli hämmentävä. Mies, joka oli toiminut vuosia oman levy-yhtiönsä toimitusjohtajana sekä Universalin Johanna Kustannuksen tuotantopäällikkönä ja A&R:nä, pesi kätensä koko sotkusta väittämällä YleX:lle, ettei hän ”ymmärrä sopimusneuvotteluista mitään” ja että vastuu kuuluu lakimiehille. Sen sijaan, että hän olisi suoraselkäisesti korjannut kollegansa nimen esittäjätietoihin, hän ilmoitti mieluummin vaihtavansa Hätisen ääniraidat pois, jottei hänen albuminsa ”anonyymi strategia” kärsisi. Lisäksi hän vihjasi sotkun johtuneen paljolti nuoren artistin kokemattomuudesta.
Tuo asenne tiivistää kaiken sen, mikä perinteisessä musiikkibisneksessä on rikki. Kun ollaan juhlapuheissa ja Helsingin Sanomien haastatteluissa, puhutaan kauniisti siitä, kuinka kaikkien kukkien annetaan kukkia eikä hommaa tehdä rahan takia. Mutta kun pitäisi kantaa vastuu krediiteistä, reiluista sopimuksista tai omasta käytöksestä valta-asemassa, iskee valikoiva muistinmenetys ja piiloudutaan koneiston, juristien tai ”taiteilijamyytin” selän taakse.
Ammatillinen menestys, ovelat liiketoimintamallit tai soittolistojen hallitseminen eivät tee kenestäkään esikuvaa, jos suoraselkäisyys ja vastuu toisista ihmisistä puuttuvat. Kestävä jälki syntyy vain silloin, kun teot kestävät päivänvalon myös silloin, kun sanelukone ei ole päällä.