Benchmarkingin perusidea on toisilta oppiminen ja oman toiminnan kyseenalaistaminen vartailemalla.
Yritysmaailmassa tällainen toiminta on varsin tavallista. Melkeinpä enemmän käytäntö kuin poikkeus. Taidepiireissä sen sijaan tunnutaan olevan nihkeämpiä. Vaikuttaa jopa siltä että moni ajattelee että jokaisen tulisi keksiä pyöränsä itse.
Kaikki me kuitenkin opimme jäljittelemällä ensin puhumaan ja sitten riitelemään ja huutamaan, jotkut jopa laulamaan. Matkimalla opitaan ensin työkalut joita sitten ajan kanssa hiotaan terävämmiksi. Kilpailu on kuitenkin kovaa ja eristyksissä neljän seinän sisällä jää helposti jälkeen.
Jos perustaisin kännykkätehtaan, ottaisin ensimmäiseksi selvää, mitä Nokia ja Samsung ovat tehneet. Näin siksi että he ovat todennäköisesti jo ratkaiseet monia ongelmia joihin törmäisin väistämättä ominpäin sohiessani.
Jos minun pitäisi nyt kirjoittaa johonkin minulle vieraampaan lajityyppiin, vaikkapa reggei-biisiin, sopiva teksti, menisin ensimmäiseksi Youtubeen kuuntelemaan Bob Marleyn tuotantoa läpi. Sitten perehtyisin ko. musiikinlajijn historiaan ja uudempiin artisteihin ja sanoituksiin. Purkaisin alan merkittävimmät teokset osiin ja yrittäisin selvittää, mikä mistäkin biisistä tekee hyvän.
Sitten kirjoittelisin harjoituksen vuoksi pari käännöstä jotta laji tulee tutuksi myös tekemisen kautta. Kun tuntisin olevani valmis varsinaiseen työhön aloittaisin puhtaalta pöydältä ja alkaisin kirjoittaa reggei-biisiä, mitä luultavimmin täysin omalla tavallani, mutta niin että olen tietoinen siitä mitä teen.
Mielestäni juuri tämä asia on se joka erottaa jyvät akanoista. Kirjoittaja joka tietää mitä tekee oppii jokaisesta teoksestaan jotakin ja kykenee ottamaan oppia myös muiden oivalluksista. Jokaisesta teoksesta tulee siis oma pieni opintomatkansa.
En sano etteikö vähemmän analyyttiselläkin tavalla olisi mahdollista kirjoittaa hyvin, mutta jos oman tekstin analysoiminen on mahdoton tehtävä niin kirjoittajana kehittyminen on kyllä vaikeaa ja se taas on pidemmän päälle turhauttavaa.
Benchmarkingia voi harjoittaa myös luovasti ja soveltaen. Nykyrunoudesta voi löytää erityisen hienoja ilmaisutapoja sanoituksiin ja proosan puolelta voi ammentaa hienoja dramaturgisia kuvioita. Mietitään vaikkapa Arno Kotron kaksoismerkityksillä tanssivaa ilmaisua. Siinä olisi paljon opittavaa sanoittajilla. Johanna Sinisalon Ennen Päivänlaskua ei voi tai vaikkapa elokuva: Fightclub -antavat eväitä vaihtoehtoisen dramaturgian käytölle. Ydinasia on se että etsivä löytää.
Taiteen saralla benchmarkingia harjoitettaessa kannattaa kuitenkin pitää järki kädessä. Jos haluat kehittää itseäsi iskelmäsanoittajana ja vihaat Isto Hiltusen musiikkia, ei ehkä ole järkevää opiskella hänen tapaansa tehdä asioita. Sen sijaan jos vaikka Junnu Vainion sanailu kolahtaa paremmin ja pystyt sukeltamaan tarpeeksi syvälle, saatat onnistua viemään osaamistasi mieleiseesi suuntaan.
Kannattaa siis valita harjoittelukappaleiksi vain sellaisia tekijöitä, jotka ovat hyviä siinä mitä tekevät. Ja legendoja ei pidä kumartaa liikaa. Hekin ovat tekemisensä alkumetreillä olleet nuoria ja kokemattomia. Hekin ovat kirjoittaneet aikanaan huonoa tekstiä. Joten ei ole syytä pitää itseään tyhmänä, vaikka joku Junnun tai Juicen teksti tuottaisikin hienoisen pettymyksen syvällisemmässä tarkastelussa.
Älä keksi pyörää uudestaan. Maailma on jo muutenkin täynnä harjoituskappaleita. Keskity sen sijaan jatkokehittämään pyörää ja tee siitä parempi kuin muista.
