maanantai 4. elokuuta 2008

Tarinamuoto kestää parhaiten ajan hammasta

Eräänä päivänä tutkailin tekstiarkistojeni vanhimpia tekeleitä jotka minun tapauksessani on kirjoitettu vuoden 1999 kieppeillä. 

Minua nauratti ja vähän punastuttikin välillä, mutta joukossa oli muutamia yllättävän hyviäkin. Lopulta aloin miettiä että miksi nuo muutamat poikkeukset toimivat edelleen?

Huomasin että suurin osa niistä teksteistä jotka vaikuttivat kaikkein hirveimmiltä (ja noloimmilta) raapusteluilta, olivat juuri niitä jotka olin kirjoittanut tunnemyrskyssä "minä"-muotoon, siten että myös päähenkilönä olin minä itse ja vielä tässä ja nyt eli preesensissä. Monet olivat jopa niin rehellistä tilitystä että alkoivat mennä jo parodian puolelle.

16-vuotiaan teinin "minä" on siis jo tämän päivän näkökulmasta aivan liian naivi, enkä enää pystynyt samaistumaan hänen puheisiinsa. Vika ei aina ollut edes siinä mitä hän sanoi, vaan siinä miten hän asioita käsitteli. Kuluneimmatkin kliseet olivat tuolloin vielä suuria oivalluksia. Se mikä silloin tuntui syvälliseltä, näytti nyt vain typerältä yleistämiseltä.

Toisaalta tulin ajatelleeksi että ehkä olen vain kasvanut kohderyhmästä ulos? Osaa näistäkin teksteistä voisin nimittäin kuvitella (pienin muutoksin) vaikkapa Kristiina Braskin suuhun. Hänen kohderyhmänsä voisi olla juuri sopivaa ikäluokkaa, vaikka itse saisinkin jo omista kliseistäni ihottumaa ;-)

Kun tarkkailin niitä tomivampia tekeleitäni huomasin, että "minä", joka oli asettunut sivusta tarkkailijan asemaan, olikestänyt selvästi paremmin ajan hammasta.

Kun päähenkilö, tai keskipisteessä oleva tapahtumasarja oli oman itsen ulkopuolella, on sitä ehkä ollut helpompi tarkastella kokonaisuutena. Lisäksi teksteissä, joissa lähtökohtana on ollut jokin todellinen asia, on paperille tallentunut paljon tiedostamatontakin. Asioita jotka olivat pakottaneet tarttumaan kynään, mutta jotka itsekin vasta nyt, jälkikäteen tekstiä lukiessa, voi ymmärtää.

Sivustakatsojaksi asettautuminen, asettaa pääpainon kertojan sijaan tarinalle, jolloin lukija/kuulija voi keskittyä pelkkään sisältöön jos niin haluaa. Tällöin kuulijan ei välttämälttä tarvitse kokea fyysistä kertojaa (=artistia) mieleisekseen, kuten "minä"-muodon kanssa lähtökohtaisesti pitäisi olla. Riittää että kuulija pitää laulusta.

Ulkopuolista kertojaa onkin tullut eniten käytettyä juuri tapahtumien kuvaamiseen, silloin kun olen halunnut samalla ottaa niihin kantaa. Varsinkin punk-osasto on kestänyt tässä suhteessa hyvin, koska kannanoton kohteena olevat asiat eivät ole 90-luvun lopusta muuttuneet juuri miksikään.

Tällaista tänään. Saapi nähdä miltä tämän päivän tekstit vuosien päästä näyttävät :)