Rakastan kulttuuria mutta inhoan apurahajärjestelmää

Suomalainen kulttuuriala on monella tapaa rikki. Yksi syy on taidekentän riippuvuus apurahoista.

Taidealojen oppilaitoksista valmistuu jatkuvasti taiteilijoita, jotka hallitsevat kyllä harjoittamansa taiteenlajin esteettisestä ja teknisestä näkökulmasta, mutta ovat toimintaympäristön suhteen ummikoita. 

Sen sijaan, että vasta valmistuneet taiteilijat osaisivat muuttaa osaamisensa rahaksi kaupallisilla kulttuurimarkkinoilla, on monilla lähinnä toiveita apurahoista tai pääsystä jonkun levy-yhtiön talliin. Miksi? Koska yrittäjyyttä ei opeteta kunnolla. Opettajat ovat palkkatyöläisiä, joille yrittäjyyden vaatimat ominaisuudet ovat vieraita ja niinpä oppilaitokseen tungetaan sisään lahjakkuutta ja toisesta päästä tulee ulos kulttuurityöläisiä sen sijaan että niistä putkahtelisi ulos kulttuuriyrittäjiä, joilla olisi menestyksen avaimet käsissään. 

Akateeminen huijarisyndrooma koulunpenkiltä?

Yllättävän moni menestynyt taiteilija on täysin itseoppinut. He, jotka ovat joutuneet alusta asti hyppäämään keskeneräisenä lavalle (tai myymään taulujaan), ovat joutuneet kaupallistamaan tekemistään alusta asti ja samalla heiltä puuttuu syvempi ymmärrys omista puutteistaan, jotka monella konservatorion tai taideakatemian käyneellä näkyy olevan tuskallisen voimakkaasti pinnassa valmistuttuaan. 

Liian moni vasta valmistunut kokee että ei ole tarpeeksi hyvä, vaikka suuri yleisö olisi rakastanut heitä jo pidemmän aikaa. Ainoat, jotka voisivat nähdä moitteen sijaa, olisivat ehkä toiset alan ammattilaiset, joita yleisöön mahtuu vain promille.

Suomalaisessa yhteiskunnassa kulttuuriyrittäjyyttä ei ole tehty muutenkaan kovin helpoksi. Tekijänoikeustuloja verotetaan lähtökohtaisesti ansiotuloprosenteilla ja sen saaminen pääomatuloksi vaatii melkoista kikkailua ja erittäin säännöllistä tulovirtaa (en mene tähän syvällisemmin, mutta täältä voit lukea Teoston yhtiömallista). 

Kulttuuriyrittäjyyden kivinen tie

Koska kulttuuriyrittäjyyttä opetetaan niin vähän ja/tai puutteellisesti, toimii suurin osa taiteiljoista edelleen ilman omaa yritystä ja kaikenlaiset yhdistys- ja osuuskuntahimmelit ovat todella yleisiä, kun ei oikein uskalleta lähteä tekemään hommaa all in. Suurin osa taidealan ihmisistä onkin sitten kameleontteja, jotka saavat pikkutuloja monista lähteistä, välillä pientä apurahaa, välillä joku toimeksianto kevytyrittäjänä, sitten ollaan työttömänä ja seuraavaksi ehkä jonkun yhdistyksen kautta joku projekti tai keikka. Silloin kun taiteilijan tuloissa on katkos, voivat kuitenkin tanssi- tai bänditreenit olla syy työttömyysetuuksien epäämiselle, eli kaikki on aina enemmän tai vähemmän epävarmalla pohjalla. 

Pitkät työskentelyapurahat ovat taiteilijoille luksusta, joka hoitaa myös mielenterveyttä. On ihanaa kun voi hetken hengähtää, ilman että on pelko persuuksissa, että mistä saa seuraavan leivänmurun! Pelko hiipii sisuksiin kuitenkin viimeistän veroilmoitusta tehdessä, kun eihän näitä veroasioitakaan niissä oppilaitoksissa opeteta!

Iso kuva

Entä yhteiskunnallinen näkökulma? Moni taiteenlaji nojaa raskaaseen ja yhteiskunnan varoja kohtuuttomasti kuluttavaan apurahajärjestelmään. On vaikea kuvitella, että esimerkiksi sinfoniaorkesterien, baletin tai useimpien teatterien toiminta olisi kovin kannattavaa ilman massiivisia tukirahoja. Klassisen ja populaaritaiteen välillä on myös iso arvostuskuilu, sillä Sinfoniaorkesterille tehtävien sävellystilausten hinta vaihtelee tyypillisesti 10 000 ja 40 000 euron välillä, kun taas populaarimusiikin puolella säveltäjät ja sanoittajat paiskivat hommia tyypillisesti veloituksetta, toivoen sitten saavansa joskus jotakin takaisin Teosto-korvausten muodossa. Onneksi nykyään tilauspalkkiot tälläkin saralla ovat yhä yleisimpiä, mutta edelleen puhutaan lähinnä kympeistä tai korkeintaan satasista. 

Raskaan sarjaan taidelajien tukemista perustellaan usein esimerkiksi lippujen hinnoilla ja saavutettavuuden takaamisella. Nyt opperabaletista pääsee nauttimaan 30-140 euron hintaan, kun taas ilman tukiaisia hinnat olisivat niin korkeita, että yleisöä olisi tuskin nimeksikään, tai sitten siellä olisi vain valtakunnan kerma. Ei sillä, etteikö nytkin yleisö olisi voittopuolisesti joko intohimoisia kultuurin ystäviä, kulttuurieliittiä tai niitä joilla ei ole puutetta rahasta.

40 miljoonan euron ajatusleikki ja arvostuskuilu

On silti hauska ajatusleikki pohtia, että mitä tapahtuisi populaarimusiikin kentällä, jos raha jaettaisiin toisin. Vuosittainen valtion rahoitus kansallisille taidelaitoksille on ollut noin 40,4 miljoonaa euroa. Jos kaikki tämä raha jaettaisiin kulttuurialan tekijöille vaikkapa vuoden mittaisina 20 000 euron apurahoina, se tarkoittaisi, että yli 2000 taiteilijaa ja sisällöntekijää saisi taloudellisen rauhan keskittyä täysipäiväisesti luovaan työhönsä kokonaisen vuoden ajaksi. Se muuttaisi alan dynamiikkaa ja ruohonjuuritason tuotantojen määrää varmasti melkoisesti. 

Tämä ei kuitenkaan korjaisi taidealojen perimmäistä ongelmaa, joka on juurikin apurahariippuvuus.

---

KUKA SAAKELIN SAKO?

---