Lauluntekijä on harvoin oman onnensa seppä

On harvoja aloja, joissa menestys riippuu yhtä vähän tekijästä itsestään, kuin biisin tekijällä.

Ainakin, jos puhutaan puhtaasta ammattiosaamisesta. Se että ihminen osaa säveltää ja sanoittaa upeita biisejä, ei vielä takaa hänelle oikein minkäänlaista menestystä alalla.

Miksi näin?

Siksi, että biisi tarvitsee ympärilleen myös tuotannon, kiinnostavan esittäjän ja julkaisijan, ennen kuin sillä on mahdollisuus vakuuttaa yleisöä yhtään mistään. Vaikka maailma on nyt pienempi kuin koskaan, on silti huomattavasti helpompi luoda tärkeitä kontakteja noihin edellämainittuihin: esiintyjiin, julkaisijoihin ja tuottajiin, jos asuu esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, eikä esimerkiksi Eurajoella.

Muutamat poikkeukset vahvistavat säännön, mutta suuri osa Turunkin kiinnostavimmista tekijöistä (ja esiintyjistäkin) on jossain vaiheessa uraansa päättänyt muuttaa Helsinkiin. Se on hirveä sääli, sillä tässä kaupungissa olisi mielestäni ihan hirmuisesti potentiaalia.

---

Kuuntele Turkulaista musiikkia SOUND OF TURKU -soittolistalta.

---

Itse rakastan Turkua, enkä aio lähteä täältä kuin korkeintaan jalat edellä. Jos täältä jossain vaiheessa elämää jonnekin muutan, niin korkeintaan Turun saaristoon.

Lauluntekijä on usein riiston ja luovan ryöstöviljelyn uhri

Lähes kaikilla aloilla ymmärretään nykyään kestävyyden päälle, mutta musiikkiala on edelleen monella tapaa poikkeus. Viimeaikoina on ollut paljon puhetta siitä missä vaiheessa artistin parasta ennen -päiväys umpeutuu ja kautta-aikain monissa levy-yhtiöissä on ollut tapana teettää biisintekijöillä yhtä levyä varten lähemmäs 100 biisiä, joista sitten valitaan timantit levylle.

Timantit? Luin juuri Cheekin tuoreet muistelmat: Missio vai mielenrauha, ja siinä Jare Henrik Tiihonen kertoo, että on koko uransa aikana jättänyt vain yhden tekemänsä biisin julkaisematta. Tämä on mielestäni se tehokkuusaste, johon aivan jokaisen biisintekijän tulisi pyrkiä.

Ei ole mitään syytä, miksi musiikkialalla pitäisi tuottaa hukkamateriaalia yhtään enempää kuin muillakaan aloilla. Itse uskonkin, että suuri hukan määrä johtuu ensisijaisesti seuraavista asioista:

1. Valtaosa tekijöistä on amatöörejä, jotka onnistuvat vain välillä.
2. Heille ei makseta työstä, joten biisejä ei kehitetä.
3. Kokonaisuuksista vastaavat usein ihmiset, joista voisi käyttää nimitystä, joka viittaa erääseen sojottavaan elimeen.
4. Tähän asiantilaan on totuttu.

Maailmalla on ollut etenkin ennen koronaa kovastikin vallalla jonkinlainen Pay for songwriters -liike, joka kannustaa maksamaan biisintekijälle heidän tekemästään työstä. Näin biisintekijän tulo ei olisi pelkästään kappaleiden menestyksen varassa. (Siis sen menestyksen, johon he koko tuotantoketjun alkupäässä voivat vähiten vaikuttaa.)

Onneksi yhä useammin biisintekijät ymmärtävät laskuttaa työstään.

Mitä tapahtui kun ensimmäisen kerran laitoin laskun sanoituksesta?

Lopetin laulujen sanoittamisen ilman erillistä työkorvausta joskus 10 vuotta sitten, aivan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Sen jälkeen tapahtui kumma juttu. Yhtäkkiä sanoitusten tilaajat lopettivat biisien jättämisen pöytälaatikkoon.

Joitain kuukausia sitten tapasin sattumalta erään sanoittajan, joka oli tehnyt tekstejä samalle yhtyeelle kuin minä, mutta sillä erotuksella, että kaikki minun heille kirjoittamaani kolme tai neljä sanoitusta on myös julkaistu, kun taas hänen parista kymmenestä tekstistään on julkaistu vain pari.

Rehellisesti voin myöntää, että hän on aivan yhtä hyvä kirjoittaja kuin minäkin. Egoni kestää tämän. Syy julkaisuvinoumaan ei ole laadussa, vaan siinä, että minun tekemiini sanoituksiin oli jo investoitu rahaa. Niiden julkaisematta jättäminen olisi ollut vähän sama asia kuin rahan heittäminen kaivoon.

Työn arvostus on suoraan verrannollinen siihen paljonko tekijä työstään veloittaa. Teosto-korvausten biisin menestyessä tulisi olla pelkkä mukava bonus, koska KUKAAN ei voi koskaan etukäteen taata, että biisistä tulee minkäänlaista hittiä.

Nykyaikainen biisituotanto on entistä sisältövetoisempaa

Nyt alkaa pikkuhiljaa olla uusi standardi, että biisien tekeminen sisällytetään tavalla tai toisella tuotantoon ja tästä on kiittäminen ehkä eniten niitä biittinikkareita ja tuottajia, jotka myös säveltävät ja sanoittavat kappaleita. He ymmärtävät, että tuo tuotantoketjun ensimmäinen vaihe on kaikkein tärkein.

Harva lähtisi taloakaan rakentamaan huonojen perustusten päälle, tai sellaisten, jotka on tehnyt joku amatööri. Jos homma tehtäisiin talkoilla, toivoisin kyllä että joku ammattilainen on edes valvomassa hommaa.

Teknologisen kehityksen myötä laadukkaiden tuotantojen tekeminen on jatkuvasti yhä nopeampaa ja helpompaa, mutta samalla ihmiset kaipaavat yhä enemmän aitoja sisältöjä, joissa on sielu. Siinä missä soundit ovat paljolti kiinni ajassa, hyvät biisit kestävät aikaa ja voivat elää uusina sovituksina vuosikymmeniä.

Hyvä sisältö, itse biisi, ei todellisuudessa vanhene koskaan. Se on se mihin kannattaa eniten panostaa. Hyvän biisintekijän työstä kannattaa maksaa niin hyvin, että hän tekee mielellään biisejä mittatilaustyönä, eikä ole pakotettu jatkuvasti tekemään yleispäteviä biisejä, joita on helppo kaupata eteenpäin.

Persoonallisuudesta kannattaa maksaa.

---

Kuka saakelin Sako?

---

Eikö levy-yhtiöitä kiinnosta? Ehkä se onkin hyvä asia!

 

Näin musa-alalla operoivana näen jatkuvasti tapauksia, jotka ei levy-yhtiöille kelpaa, mutta joita yleisö rakastaa. Usein omakustanteen tuotto on ihan rahallisestikin taiteilijan näkökulmasta parempi kuin silloin jos saa julkaisunsa jonkun levylafkan b-listan kautta ulos.

Portinvartijat ovat menneen maailman hapatuksia

Aiemmilta vuosilta tuttu, perinteinen ajatusmallihan on, että jos teos ei kelpaa isolle levy-yhtiölle, se kannattaakin jättää julkaisematta. Kirjallisuuspuolella tämä kela on voimissaan edelleen, mutta musa-alalla tällainen ajattelu on jo todella vanhanaikainen. Se kuuluu aikaan, jolloin muutama portinvartija päätti, kenen ääni pääsi kuuluviin.  

Tietyssä mielessä portinvartija-malli elää ja voi hyvin edelleenkin, mutta lähinnä vanhoissa medioissa, joissa se on jopa vahvistunut. Vielä 80-luvulla toimittajat saivat itse päättää mitä soittivat radio-ohjelmissaan ja homma oli lepsua, mutta nykyisin musiikki on päätty sotiaallisen tarkasti ennalta ja ristiinomistusten myötä yksi tiimi tai musiikkipäällikkö voi vastata jopa useammasta kanavabrändistä. 

Samaan aikaan uusmediakenttä on äärimmäisen monipuolinen. Suoraan yhteyteen yleisön kanssa voi päästä vaikka TikTokin, YouTuben tai miksei vaikka SnapChatin kautta. Jatkuvasti tulee uusia alustoja, joista ensimmäiset isoa näkyvyyttä saavat artistit voivat tehdä hyvinkin nopeita nousuja kansallisesti ja jopa kansainvälisesti.  

Tämän hetken tuoreimmat ja kirkkaimmat tähdet ovatkin pääosin suurille ikäluokille tuntemattomia ja nousseet heidän näkökulmastaan aivan tyhjästä. 

Keskisormi pystyyn ja taloudellinen järki käteen?

Koska nousut ovat nopeita, ei takana useinkaan ole ollut alusta asti mitään suurta levy-yhtiötä tai vastaavaa tahoa. Ne ovat tulleet kuvioon vasta siinä vaiheessa kun ovat huomanneet, että nyt tapahtuu jotain, missä he eivät ole mukana. 

Siinä vaiheessa kun DIY-artistin ensimmäinen biisi alkaa lähennellä kultalevyrajaa, joku isoista levy-yhtiöistä on todennäköisesti jo tullut tarjoamaan rahaa masteroikeuksista. Tässä yhteydessä avautuu usein ovet vähän samaan tapaan kuin Pyhimyksen biisissä: v!@%#mikko, johonkin sellaiseen mikä voi tuntua voitolta, mutta josta astuminen voi yhtä hyvin olla artistin uran näkökulmasta suurin mahdollinen virhe. 

Joillekin indie-artisteille onkin selvää, että tässä vaiheessa yhteistyölle näytetään mieluummin keskisormea tai ovea, sillä koetaan ettei tukea uralle enää tarvita. Tämä ei ole vain ylpeyttä, vaan usein myös taloudellisesti järkevin siirto. Miksi luovuttaa merkittävä siivu tulevaisuuden tuotoista toimijalle, joka ei uskonut sinuun silloin, kun eniten tarvitsit tukea?

Toisaalta, joskus levy-yhtiön diili voi olla ihan hyväkin, mutta suuretkaan resurssit eivät takaa, että niitä käytettäisiin täysimittaisesti jokaisen artistin hyväksi ja joskus kyse voi olla vain siitäkin, että he haluavat haltuunsa vain sen yhden hitin masteroikeudet, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että sen lisäksi pitää roikottaa ylimääräistä jengiä vähän aikaa listoilla.

Tärkeintä on, että kun edistää artistiuraansa tai valitsee kumppaneita edistämään sitä, kyse on todella kumppanuudesta, eikä jostakin muusta. Brändin ei saa antaista sokaista itseään. Isotkin toimijat voivat tarjota huonoja sopimuksia ja yllättävän usein myös tekevät niin.

Vaikka olisi millainen firma, niin B-listalla markkinointipanokset ovat pienet ja artisti jää helposti isompien nimien jalkoihin. Itsenäisenä toimijana taas jokainen ansaittu euro tulee omaan taskuun, ja menestyksen katto on vain taivaissa. Toki investoinnitkin pitää sitten kaivaa omasta ahterista.

Itsenäisyys vaatii uudenlaisia kumppaneita

Tämä uusi maailma, jossa artistilla on valta, vaatii myös uudenlaista tukiverskostoa. Itsenäinen artisti ei tarvitse portinvartijaa, vaan strategisen kumppanin, joka ymmärtää sekä luovan prosessin että liiketoiminnan lainalaisuudet. Kumppanin, joka auttaa rakentamaan uraa artistin omilla ehdoilla, eikä muiden sanelemana.

Tämä on juuri se rooli, johon itse olen koittanut asemoitua. Haluan auttaa artisteja rakentamaan oman, kestävän polkunsa menestykseen. Aika usein iso osa yhteistyötä on luovien sisältöjen tekemisen ja sparrailun ohella myös toimintaympäristöön liittyvän ymmärryksen kartuttamista. Lisäksi markkinointipuoli on ihan käsittämättömän usein täysin alibudjetoitu osa-alue. 

PS:
Millään muulla alalla ei kenellekään tulisi mieleenkään teettää ensin 2000 euron arvoista tuotetta ja sitten katsoa, saisiko sitä myytyä tuurilla. Vain viestintä ja markkinointi varmistavat, että yleisö saa edes mahdollisuuden muodostaa mielipiteensä.

---

Kuka saakelin Sako?

Olisiko aika pystyttää kansallinen ja reilu musiikkipalvelu eKirjaston malliin?

Monella musiikintekijällä on mitta täynnä. Globaali suoratoistomylly on jauhanut tarpeeksi. Ehkä asialle pitäisi tehdä jotain.

Tämä kirjoitus on tarkoitettu alustavaksi esitykseksi ja se on samalla avoin kutsu kaikille suomalaisen musiikin tekijöille ja ystäville. Globaali suoratoistomylly on jauhanut alamme tarpeeksi. On aika tehdä asialle jotain. Nykyinen monikansallisten suoratoistopalveluiden luoma malli on osoittanut kestämättömyytensä luovan työn korvausten ja kulttuurisen monimuotoisuuden näkökulmasta. Se on näivettänyt alaa.

On aika lakata sopeutumasta ja ryhtyä rakentamaan jotain omaa. Ehdotan, että Suomeen perustetaan kansallinen, julkisrahoitteinen musiikkipalvelu olemassa olevan eKirjasto-hankkeen pohjalle, rinnalle tai jatkoksi. Tavoitteena on käynnistää tämän esityksen pohjalta kansalaisaloite.

Diagnoosi: Miksi nykyinen malli ei enää toimi?

Miksi sitten ehdotan näin perustavanlaatuista muutosta? Olen seurannut musiikkialan kehitystä aitiopaikalta ja nähnyt, miten nykyinen järjestelmä on syntynyt ja mihin se on meidät johtanut.

Meidät musiikintekijät heitettiin jauhettavaksi digitaaliseen suoratoistomyllyyn ensimmäisinä. Murros alkoi jo vuosituhannen vaihteessa Napsterin kaltaisista palveluista. Nykymuotoinen, edes jotain tuloa tekijälle tuova suoratoistomalli on hallinnut elämäämme Spotifyn lanseerauksesta, vuodesta 2008, lähtien. Tämäkin malli on siis jo tai vasta yli viisitoista vuotta vanha.

Kirjailijakollegamme saivat etumatkaa. Heidän ei tarvinnut hypätä tuntemattomaan samalla tavalla. Äänikirjojen suoratoistopalvelut vakiintuivat Suomeen vasta vuoden 2016 paikkeilla, jolloin he saattoivat katsoa meidän uppoamistamme sivusta ja oppia meidän virheistämme. He pystyivät neuvottelemaan ja järjestäytymään tavoilla, jotka olivat meille musiikintekijöille mahdottomia piratismin uhan alla.

Tämä ei tarkoita, että heidänkään tilanteensa olisi ongelmaton, mutta lähtökohdat olivat paremmat. Koen, että sääntelyllä voimme ehkä paikata pahimpia vuotoja, mutta se ei korjaa perustuksia. Siksi meidän on rakennettava itse jotain uutta.

Ratkaisuni: Musiikin eKirjasto ja reilun kaupan malli

Visioni on selkeä: kansallinen musiikkipalvelu, joka toimisi kuin eKirjasto, mutta musiikille. Sen ei tarvitsisi kilpailla globaalien jättien kanssa kaikessa, vaan se keskittyisi siihen, mikä on meille tärkeintä: suomalaiseen musiikkiin.

Mielestäni paras ja realistisin tapa toteuttaa tämä olisi julkisen ja yksityisen rahoituksen yhdistelmä. Valtio ja kunnat voisivat kantaa vastuun teknisestä alustasta ja sen ylläpidosta, aivan kuten ne ylläpitävät kirjastorakennuksia ja digitaalisia järjestelmiä. Tämä takaisi palvelun laadun ja jatkuvuuden.

Käyttäjät puolestaan maksaisivat kuukausimaksua pelkästä sisällöstä. Tämä maksu ei siis menisi alustan ylläpitoon, vaan se tilitettäisiin lyhentämättömänä ja läpinäkyvästi suoraan niille artisteille, joita oikeasti kuuntelemme. Tämä käyttäjäkeskeinen malli on näkemykseni mukaan ainoa todella reilu tapa jakaa korvaukset.

Se on myös lähimpänä sitä transaktiota, joka oli olemassa äänilevyjen aikaan.

Tietysti palvelun pitäisi olla saavutettavissa kaikille, kuten kirjastopalveluiden kuuluukin. Siksi ehdotan, että maksullisuuden rinnalla olisi olemassa "kulttuuriseteli"-malli, jonka avulla opiskelijat, eläkeläiset ja pienituloiset voisivat käyttää palvelua maksutta tai alennettuun hintaan.

Kutsu toimintaan: Tehdään tästä yhdessä totta

Tämä on minun ehdotukseni, mutta en voi enkä halua viedä sitä eteenpäin yksin. Toiveeni olisi, että tästä ajatuksesta muotoutuisi aito ja laaja-alainen kansalaisaloite. Siksi kutsun sinut mukaan.

Olitpa sitten muusikko, kustantaja, juristi, kulttuuripolitiikan asiantuntija tai intohimoinen musiikin ystävä, tarvitsen apuasi tämän vision jatkokehittelyssä ja toteuttamisessa.

Yhdessä voimme rakentaa Suomeen jotain ainutlaatuista: oman, reilun ja kestävän tulevaisuuden musiikillemme. En myöskään pahastu, jos joku ottaa tästä kopin tällaisenaan ja alkaa puuhata kansalaisaloitetta saman tien. Mieluusti olisin kuitenkin jotenkin messissä.

---

Kuka saakelin Sako?

---

Pansion rantaviiva suljettiin yli 80 vuotta sitten, nyt on aika avata se uudelleen!

Historiallinen huvila-alue, hiekkaranta ja lasten kesäkoti Ruissalon vastarannalla. Sellainen oli Pansio 1900-luvun alussa, mutta millainen on sen tulevaisuus?

Meillä on Turussa Aurajoki, Ruissalo ja 11 yleistä uimarantaa. On kuitenkin muutamia paikkoja, joissa vesi on lähellä mutta rantaviiva kansalaisilta suljettu. Pansio on yksi näistä alueista. Siellä on yli 15 kilometriä rantaviivaa, jota alueen nykyiset asukkaat eivät juuri ole päässeet edes näkemään. 

Lapsuuteni rantaviiva, jota en koskaan nähnyt

Asuin itse noilla nurkilla pikkupoikana 6-12 vuotiaana, enkä tuolloin edes tajunnut, että siellä on vettä lähellä. Myöhemmin kun asuin alueella aikuisena vuosina 2003-2005 ja 2008-2019 aloin hahmottaa millainen historia alueella todella on ja millaiset kehitysmahdollisuudet siellä on. Välillä näistä puhuinkin ihmisille, mutta pääsääntöisesti suhtautuminen oli lannistunutta ja nuivaa. Monilla on kokemus, ettei tuollaista aluekehitystä kuitenkaan tapahdu.  

Ehkä tuo vuosien ränttämiseni on kuitenkin jäänyt jollekin takaraivoon tai sitten en ole ollut ajatusteni kanssa yksin, koska ideani ovat päätyneet osaksi pansionrannan Merikaupunki-visiota (tässä tarkemmin). Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään uusista visioista, vaan myös historian esiin kaivamisesta. 

Kadonnutta maisemahistoriaa

Vielä 1900-luvun alussa Pansiossa oli laaja huvila-alue, johon kuului ainakin 12 erillistä rantaan sijoittunutta huvila- ja saunarakennusta. Esimerkiksi Valkamalahden varrella sijaitsivat Louhikko, Solbacka, Satulinna, Tyynelä, Gunnarsro ja Länsiranta, joista useissa oli omat laiturit ja rantasaunat. 

Kirppuluodon alue (tunnettu myös nimellä Kirppu) kuului 1920-luvulla virkistyskäyttöön vuokratuille alueille, ja siellä käytiin uimassa. Läheisellä Isotalon tilan peltoalueella sijaisti myös Rauhalan huvila joka toimi myöhemmin mm. 70 lapsen kesäkotina Turun lastensuojelulautakunnan alaisuudessa. Se on toiminut myös myös sotilaskotina, telakanjohtajan virka-asuntoja ja meriupseerikerhona ja erään blogini kommentoijan mukaan mahdollisesti käytössä yhä tänäkin päivänä. 

Vielä 1940-luvulla nykyisen telakka-alueen kohdalla, Niemen saunan vieressä, oli hiekkarantaa ja matala lahdenpoukama, jossa käytiin uimassa. Rannalle johti selkeä polku ja alueella oli useita pientiloja ja torppia, kuten Rantala ja Mäkilä, joiden käytössä ranta-alueet olivat. Rakennushistoriaselvityksen mukaan alueella oli mm. heinälatoja, perunakellareita ja ulkorakennuksia, jotka olivat osa elävää asuinympäristöä aina 1930-luvun lopulle asti. 

Meri suljettiin pansiolaisilta pala kerrallaan

Kaikki tämä alkoi kadota vaiheittain vuodesta 1939 alkaen, kun alueelle sijoitettiin Turun laivastoasema. Sotien jälkeen suuri osa alueesta siirtyi Valmetin telakkakäyttöön, ja telakka täydensi laivastoaseman rakennuksia massiivisilla työpajahalleilla ja aidatuilla teollisuusalueilla. 

Kirppu, eli Kirppuluodon saari, liitettiin mantereeseen ja pengerrettiin osaksi telakka-aluetta 1950-luvun alussa. Samalla katosi saaren ympäriltä hiekkapohjainen poukama, joka oli toiminut uimapaikkana vielä 1940-luvulla. Myös Kirpun kalliolla sijainnut Krimin sodan aikainen tykkipatteri, joka oli osa 1800-luvun rannikkopuolustusta, louhittiin samalla pois. Näin myös palanen arvokasta sotahistoriaa tuhoutui pysyvästi telakan laajenemisen myötä.

Koivuluoto säilyi maisemassa pidempään kuin Kirppu, mutta telakan laajetessa myös se katosi kartalta, käsittääkseni 1970-luvun loppuun mennessä (korjatkaa, jos olen väärässä).

Näin Pansion rantaviiva sulkeutui asukkailta asteittain ja lopulta kokonaan. Nyt se on pysynyt suljettuna jo yli 80 vuoden ajan. Tähän on aika saada muutos. 

Let's make Pansio great again! 

---

KUKA SAAKELIN SAKO?

---